Perhe,  Rakentaminen

Millainen tämä rakennusprojekti on ollut?

Tai miltä se on tuntunut… Vaikea sanoa, paitsi että se on todellakin tuntunut! Tuntunut sydänjuuria myöten, niin hyvässä kuin pahassa. Olen monesti matkan varrella miettinyt, miksi tämä meneekin niin pahasti ”ihon alle”. Ehkä se on projektin suuruus ja tärkeys, jotka saavat ilot taivaisiin saakka, ja myös pelot ja huolenaiheet kasvamaan vuoren korkuisiksi. Paisuva budjetti, kaikki miljoonat ongelmat ja tilanteen pitkäkestoisuus alkavat painaa väkisinkin. Ja kyllä, koettelevat myös parisuhdetta. Kaiken kaikkiaan stressin määrä laskee reagointikynnystä ja heiluttelee tunteita enemmän kuin normaalisti. Rakentaminen ei varmaan tuo kenestäkään esiin parhaita puolia. Kolme pientä lasta, kokopäivätyö, raksa ja viime viikkoina koronan mukanaan tuomat arjen haasteet ovat yksinkertaisesti yhdistelmä jossa vaan on kaikkea – ihan liikaa.

Nyt kun olemme päässeet pintahommien kimppuun ja talon valmistuminen alkaa vilkkua tunnelin päässä, on taas uudenlaisten tunteiden aika. Nyt kaikkea alkaa värittää väsymys ja turnausuupumus – uuteen kotiin pääsyä on odotettu jo niin kauan! Ja lisäksi tiedostan, että talo ei todellakaan ole vielä asumiskunnossa ja monenlaista voi vielä sattua. Eräässä seuraamassani blogissa oltiin vuosi sitten toukokuussa jotakuinkin samassa pisteessä kuin meillä nyt, ja erinäisten tapahtumaketjujen seurauksena juhannukseksi suunniteltu muutto venyi lopulta jouluun. Mitä vain voi sattua! Tällä hetkellä vielä koronapandemia luo varjoaan kaiken ylle, ensimmäiseksi tietysti mahdollisina tavaran toimitusvaikeuksina. Kalustetoimitusta lukuun ottamatta meillä alkaa onneksi olla kaikki asumisen kannalta pakollinen varastoissa, joten näiden vuoksi lykkäystä muuttoon ei pitäisi tulla. Ja kaikki kalusteet ovat tulossa Puustellilta, eli kotimaisilta tekijöiltä, joten pienin riskitaso näissäkin. Meillä on mahdollisuuksien mukaan valittu ensisijaisesti kotimaisia tuotteita, ja nyt lähiaikoina vielä mieluiten pienempien toimittajien kautta hankittuina. Tuntuu hyvältä voida tehdä edes jotain.

Harmillisen harvoin raksalla on aikaa pysähtyä katsomaan ympärilleen tai fiilistelemään tulevaa. Yläkerran ikkunoiden vuorilautoja maalatessa kerrankin oli tähän aikaa, jutun kuvituskuva siitä. Kuluneella viikolla saimme sisäportaat paikalleen, ja tuntui ihanalta nähdä lasten katoavan peräkanaa yläkertaan. Samoin laskeutuessani itse portaita alakertaan aurinko paistoi ulko-oven raosta eteisen laatoille ja tajusin, että tämä on se näkymä kun, tulen vaikka avaamaan ovea ovikellon soitua! Täytyy sanoa, että todella kovasti pidin näistä molemmista hetkistä ❤ Joku sanoo, että keittiö tekee kodin – ja itse olen tainnut sanoa, että takka – mutta näköjään se onkin portaat!

Tulevassa alkaa vilahdella myös muutto, viimeinen iso ponnistus ison projektin päätteeksi! Hiljalleen olen alkanut karsia tavaroista niitä, joita ei ainakaan uuteen kotiin viedä. Ihmeellisesti sitä onkin kertynyt karsittavaa, vaikkei edellisestä muutosta ole kuin kaksi vuotta. Ja sitä edellisestä puoli vuotta. Näistä voikin laskea, että kaipuu pysyvään kotiin alkaa myös painaa. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että paineita uuteen kotiin pääsyyn alkaa olla niin paljon, että pelkään että kun muuttolaatikot vihdoin on sisässä ja aikaa hetkeksi istahtaa -edes muuttokaaoksen keskelle- en vain kestä enää. Mutta sitten on kaikki hyvin, ja pienen paperipussiin hengittelyn jälkeen aika aloittaa kaikki ihanat sisustuksen viimeistely – ja puutarhahommat. Sitä ennen, laattoja saumaamaan, tapetoimaan ja maalaamaan, maalaamaan ja maalaamaan!

1+

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *