Perhe

Mitä oikein olen mennyt tekemään!?

Tämä kysymys on noussut voimakkaana mieleen useamman kerran lähiaikoina. Viimeksi, kun aloitimme sukulaisilta perityn leikkimökin maalausprojektin. Mökkihän on aivan toimiva, pienehkö tosin mutta toistaiseksi riittävä kun lapsetkin ovat pieniä. Vaarin maalaama, itse keitetyllä punamultamaalilla. Maali kylläkin oli kahdelta sivulta auringon haihduttama, mutta eihän se lasten leikkeihin vaikuta.

Oikeaa rakennusprojektia (ja jotain toimintaa) kaivatessani päätin sitten alkaa maalaamaan leikkimökkiä. Läheltä piti ettei ensimmäisen illan jälkeen itku päässyt lopputulosta katsoessani. Uudet sävyt olivat valkoinen terassin kaiteisiin sekä ikkunan pieliin, ja vaaleankeltainen seiniin. Uusi maali ei todellakaan kertasivelyllä peittänyt vanhaa, vaan punamulta levisi uuden maalin sekaan ja lisäsi siihen oranssiin taittavia laikkuja. Vaikutelma oli erittäin epäsiisti ja mikä pahinta, todella valju. Ylipäätään värivalinta ei ollut lainkaan onnistunut, valkoinen ja vaaleankeltainen sekä vanha keskiruskea peltikatto olivat yhdistelmänä mitä mitäänsanomattomin. Parempi olisi ollut jättää kokonaan koskematta, mutta jo levitettyjä maaleja ei tietenkään saa enää poiskaan.

Sama ajatus oli lähes paniikinomaisena mielessäni myös toissa viikonloppuna kun kävimme lasten kanssa vanhalla kotipaikkakunnallamme ystävien luona kyläilemässä. Olen pohtinut näitä käyntejä, olisiko parempi katkaista siteet ja koittaa vain unohtaa (tai siis toivoa että lapset unohtaisivat). En tietenkään tosissani, kannatan avoimuutta ja että kaikista asioista voidaan puhua ja hyväksyä ne. Myös ikävät tunteet -tässä tapauksessa suoranainen ikävä. Mutta kun pian kuusivuotias tyttöni itki lohduttomana ja kysyi että miksei voi enää olla samassa päiväkodissa parhaan ystävänsä kanssa ja että ”Äiti, miksi meidän piti muuttaa?” olin jotakuinkin itsekin itku kurkussa valmis hylkäämään kaikki periaatteeni. Lähtiessä ajoimme pienen kierroksen tuttujen paikkojen ohi, kirsikkapuut kukkivat joka puolella ja aurinko lämmitti. Ajoin ohi tutusta risteyksestä josta ennen käännyttiin omaan rakkaaseen kotiin ja kyyneleet valuivat omillakin poskillani.

Mietin että kohta jo kaksi vuotta olemme asuneet erilaisissa väliaikaisratkaisuissa, ja tämän ajan lapsemme ovat käytännössä olleet kodittomia. Eikä edelleenkään ole tietoa koska tämä tulee päättymään. Että mitkä ikinä syymme olivatkaan muuttamiseen, niin olisiko vaakakupissa kuitenkin painanut enemmän että lapsemme olisivat saaneet asua kotonaan, luoda pysyviä muistoja jouluista, kesistä, ja tavallisista arkipäivistä. En ikinä suosittele kenellekään lapsiperheelliselle muuttamista kevyin perustein, en varsinkaan toiselle paikkakunnalle. Joku sanoi sen olevan piristävä seikkailu, mutta se on kyllä pahinta roskaa mitä olen ikinä kuullut.

Molemmissa tapauksissa ainoa keksimäni ratkaisu on purra hammasta ja koittaa olla lamaantumatta sisällä puristavasta itkusta ja paniikista. Ja välillä vähän itkeäkin ja sitten jatkaa valittuun suuntaan. Sutia lisää kerroksia maalia leikkimökin pintaan ja miettiä tehostevärejä kokonaisuuden ryhdittämiseksi. Pitää kiinni tehdyistä päätöksistä. Vaikka niiden toteuttaminen tuntuu vaikealta – ja välillä suorastaan virheeltä – oli niiden taustalla aivan oikeat syyt ja tarkka harkinta jotka eivät ole kahdessa vuodessa muuttuneet. Ja itselläni on edelleen luotto että kaikki kääntyy parhain päin. Ehkä se luotto on pienen pieni ja hautautunut kaiken alle ja melkein mahdoton enää löytää, mutta kyllä se siellä jossain on – ja hiljaa hengittää ❤

3+

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *